Syntisen rukous

Joka aamu me torkutamme herätyskelloa ainakin kaksi kertaa, joskus kolmestikin. Se, kumman meistä luona olemme yöpyneet, laahustaa yöpaidassaan keittiöön mittaamaan kahvinporoja sillä aikaa, kun toinen ehtii nukahtaa uudestaan. Kun lopulta olemme hereillä, istumme unenpöpperöisinä aamiaisella, toinen sanomalehteä selaillen, toinen maitokahviaan sekoitellen, appelsiinimehu, Ruispalapaketti ja seitsemäntoistaprosenttinen juusto pöydän keskelle kasattuna. Hyppäämme julkisiin, suukotamme toisillemme hauskaa päivää ja katoamme omiin maailmoihimme, jotka mahdollistavat meidän yhteisen maailmamme.

Silloin tällöin käymme edelleen treffeillä, tilaamme kahviloissa cafe latteja tai kermavaahtokaakaoita, nojaamme toisiimme Tennispalatsin hämärässä tai tanssimme iltaa aamuksi yökerhoissa. Tavallisina arki-iltoina laahustamme käsi kädessä hitaasti eteenpäin nuuskivan Ketunhännän perässä, istumme keittiöissä - minun tai hänen - juomassa teetä ja tekemässä koulutehtäviä ja köllimme vierekkäin sipisten ja hihitellen hiljaa kämppistemme jo nukahdettua. Ystävänme kutsuvat meitä juhliinsa toisiemme aveceina ja kerromme ystävillemme toistemme kommelluksista hellyyden sekaisella huvittuneisuudella.

Iltaisin käperrymme toistemme kainalohin, hän suukottaa minun nenänpäätäni ja minä annan sormieni juosta hänen pitkien liukkaiden hiustensa läpi. Tähdet kieppuvat ympärillämme, unet heijastuvat seinille. Kaikki on juuri niin tavallisen erityistä ja arkista, että meistä voisi kirjoittaa hattaraisen kioskikirjan, jossa asiat tapahtuvat juuri niin kuin lukija odottaakin niiden tapahtuvan: prinsessa tapaa prinsessan. Rohkeampi prinsessa vie ujomman treffeille, joilla ujompikin uskaltautuu suutelemaan prinsessa rohkeampaa. Prinsessat ihastuvat, rakastuvat ja pävittävät Facebookiin parisuhdetilanteikseen "in a relationship". Jotain nukkuvaa herää ja haaveet alkavat kiinnittää valtakuntia yhteen. Kaikki on juuri niin oikein ja väärin kuin rakkausromaanissa kuuluukin olla.

Kaiken tämän keskelle tunkeutuu pienen hohkaavan ruudun läpi nimetön tyttö, joka kertoo meidän elävän synnissä ja elämäntapamme olevan rinnastettavissa henkirikoksen tekemiseen. Näin kuuluu jumalan sana ja jumalan sana on laki. Papit pudistelevat päätään, kirkot sulkevat ovensa meidän edestämme ja seurakunnat hiljentyvät rukoilemaan meidän, syntisten puolesta vain, koska hän ei ole il, vaan elle ja me olemme les petites amies. Meidät pitäisi eheyttää, tikata umpeen. Missä kohtaa meissä on se reikä, josta ihmisyytemme valuu ulos rukousnauhan helminä?

Urut soivat, seurakuntalaiset nousevat seisomaan ja rukous hymisee enkelten kuunnellessa kirkon katossa:

Anna heille uudenlainen mieli, että he kieltäisivät itsensä ja seuraisivat sinua. (Matt. 10:38)

Pas de valse

Yy-kaa-koo, kaa-kaa-koo... Valssaamme lattian poikki tossut suhisten. Esmeralda liihottelee eteenpäin kevyen vaivattomasti, pienet muovitimantit puvun olkaimissa vilkkuen. Minua ilma ei kanna, haparoin askeleissani ja annan epävarmuuden rikkoa rytmin. Vaaleanpunainen hame, joka hulmahtelee niin kauniisti pirueteissa, näyttää yhtäkkiä typerältä peilikuvani päällä.

Pukuhuoneessa revin hameen päältäni ja rytistän sen mytyksi treenikassin pohjalle. Tiuskin vastauksia Esmeraldan hyvää tarkoittaviin kysymyksiin ja hörppään juomapullosta huuhdellakseni valkoiset enkelit, ensin yhden, sitten toisen, alas. Kiukku tulvahtaa ulos kateuden ja itsesäälin suolaamina kyyneleinä. Narisevan vanha ääni huutaa jostain kaukaa kadotetuista maailmoista: Huono! Hyödytön! Arvoton!, ja hetken ajan minä taas uskon sitä.

Kotona minä kieltäydyn katsomasta Ruususen huolesta suurin silmiin ja suljen huoneeni oven tiukasti kiinni. En halua, että Ruusunen näkee minut tällaisena, horkkaisena Lumikkina jäädytetyistä kyyneleistä rakennetussa arkussaan. Sille yhdelle ihmiselle, joka pitää minua kauniina, en halua olla ruma.

Itseviha on aivan oma lajinsa. Pitkästä aikaa tunnen sen kauhun, joka syntyy asioista, joita pitäisi tehdä ja asioista, joita ei tee. Kädet puristuvat nyrkkiin, varpaat kipristyvät, sormet hapuilevat jo hiuksia, joihin tarttua, ihoa, jota rikkoa, jotain, josta aloittaa. Se kova ja kylmä ja musta on taas minussa, sydän hakkaa ja seinät humisevat ja minä minä huudan, huudan apua kaikella sillä vastenmielisyydellä, joka yhdistää tämän hetken niin moneen, jo unohtuneeseen vanhaan hetkeen. Ei, se on minun sanani, ei.

Ruusunen tulee, silittää ja suutelee ja rakastaa kaiken pimeän pois, kuiskii hiljaa tyyniä, valkoisia sanoja korviini ja minä annan periksi, annan periksi elämälle ja rakkaudelle ja kauniille asioille, jotka ovat aivan liian arvokkaita menetettäviksi. Ruusunen katsoo minun ripsivärin suttaamia, itkun punaamia kasvojani niin kuin jotain hyvin kaunista katsotaan ja minä hymyilen aivan pienesti hyvin suurta hymyä.

En tiedä, kuinka kauan makasimme siinä, Ruusunen ja minä, tiukasti kiinni toisissamme: ehkä puoli tuntia, ehkä kolme, ehkä vain muutaman hassun minuutin. Koko tuona aikana Ruusunen ei päästänyt kädestäni irti.

Gaussin käyrällä

Arjen ärrä sorahtaa rumasti suussa ja koo tarttuu kiinni kitalakeen. Meleeratun harmaista päivistä on niin vaikea saada otetta: musta on musta ja valkoinen on valkoinen, mutta harmaassa on liian paljon sävyjä väriksi, joka ei oikeastaan edes ole väri.

Jos kysyisin, mitä arki on, vastaisitko: tasaisuutta, toistuvuutta, tuttuja ja turvallisia asioita, joiden menettämistä ei tarvitse pelätä, kaavoja, sääntöjä ja lakeja, jotka ovat olleet aikojen alusta ja tulevat aina olemaan. Vai vastaisitko niin kuin minä: kaiken sisäänsä kahmivaa pyörremyrskyn kitaa, hallitsematonta kaaosta, sateenkaaria ja salamoita yhtä aikaa, tapahtumia, jotka vain tapahtuvat ihmisille, jotka vain ottavat ne vastaan. Ajassa ennustamatonta reittiä eteenpäin - vai taaksepäinkö? - liikkuvaa asioiden ja ihmisten rykelmää, jossa uni ja valve sekoittuvat. Makaroonilaatikko ja ketsuppiveri, tiskiveden vaahto, valheet ja totuudet, aamukahvi ja aviorikokset, herääminen postilaatikon kotoisaan kolahdukseen, kun kukaan ei olekaan kotona - arjessa kaikki nuo pienet ja suuret, toistensa kanssa yhteensopimattomat ilmiöt laveeraantuvat erilaisten harmaan sävyjen epätasaisesti peittämäksi pinnaksi, jota pitkin minä valun vaaleanpunervana pisarana.

Jännitys on kaikille yhtä lailla uutta, mutta arki on minulle vieraampaa ja uudempaa kuin muille, jotka ovat eläneet yhdessä sen kanssa ikänsä. Minun elämääni arki on tullut vasta aikuisena siinä muodossa, missä siitä puhutaan naistenlehtien artikkeleissa, joissa otetaan kiirettä haltuun ja aikaa kiinni. Minä olen aina ollut joko kaikkein paras tai kaikkein huonoin, en koskaan mitään muuta normaalijakauman keskeltä, ja niin on ollut elämänikin.

Minussa on kuitenkin alkanut tapahtua kummallista keskiarvoistumista. Kurssiarvosanani ovat mitä keskinkertaisimpia, sairastan kaksi viiva kolme flunssaa vuodessa, mikron päällä nököttää paketti Ruispaloja ja bussikorttiini on ladattu kolmekymmentä opiskelijahintaista päivää. Olen alkanut myös yllättää itseäni ennen utopistisista tilanteista: syömästä halpamerkin suklaata täysin tyytyväisenä Ikean peittoon kääriytyneenä, hömppäkirjailijan uusinta ahmien; keittämästä kahvia kämppikselleni vain siitä ilosta, että saan selailla aamun Hesaria kahvin tippumista kuunnellen; taluttamasta Ketunhäntää koirapuistoon kumisaappaissa ja polvesta revenneisssä legginsseissä siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä, kun lapsiperheet ja reippaat eläkeläiset lähtevät ulkoilemaan. Kaikkein hämmästyttävimmän kummastuttavinta on, kuinka paljon olen alkanut pitää noista pienistä, tyynistä hetkistä: en vain sietää vaan pitää. Ehkä minun arkeni on alkanut muotoutua minun omaksi arjekseni, ei enää siksi kummalliseksi radio Novan ja poliisiautojen sireenien ulvonnan sekoitukseksi, jota se joskus oli.

Kun illalla istumme juomassa pussiteetä keittiön pöydän ääressä, minä, Esmeralda ja Ruusunen, Ketunhäntä pörheänä jaloissani, minut täyttää tyytyväisyys, jollaista en uskonut kykeneväni tuntea. Esmeralda kertoo tarinaa, jonka olen kuullut niin monta kertaa, että osaan sen ulkoa, Ruusunen nauraa kauniina minun kulahtaneessa Iines Ankka-yöpaidassani enkä minä yhtäkkiä haluakaan rikkoa tämän tavallistakin tavallisemman hetken arkista taikaa.

Miracles happen

Sairaanhoitaja pölyyntyneiden muistojen arkistosta istahtaa vastapäiselle penkille M-junassa. Edelliset elämät pyyhkäisevät hyökyaaltoina yli, vanhojen maailmojen kuvat välkkyvät verkkokalvolla. Avo-osasto ei pysty vastaamaan potilaan tarpeisiin... Psykiatrin konsultaatio... Siirretään potilas suljetulle osastolle... Tahdosta riippumaton tarkkailujakso... Hymyilen hoitajalle leveää hymyä. Hoitaja näyttää hämmästyneeltä, mutta silmissä vilahtaa: tuo nuori nainen tuossa vastapäätä on se pieni laiha huutava tyttö huoneen nurkassa kippurassa. Hymyilen entistä leveämmin. Miracles happen.

Ryhmä pieniä ihmeitä balettihameissaan ja Hello kitty-tossuissaan ryntää sisään, kun avaan oven. Khachaturianin Masquerade vuoraa salin jokaista nurkkaa myöten. Tervehdimme varpaita, pakenemme tulvaa tuoleille ja tulipaloa lattialle, laukkaamme, loikimme ja pyörimme. Plie-sarjaa sinnikkäästi läpi räpistelevät, huulta purevat pikkutytöt tuovat mieleen minut itseni: periksi ei anneta, perkele. Lopuksi riehumme Lady Gagan Poker facea: po-po-po-po-po-po-po-po-pokerfeis, huutavat lapset ja tanssivat kuin viimeistä päivää. Tuon enempää ei voi hetkessä olla läsnä, ajattelen ja hymy hiipii suupieliini.

Junassa rapistelen taas karjalanpiirakoita, kolanmakuisen pillimehun juon kävellessäni. Tanko, adagio, sautet, piquet, lopuksi tombe pas de bourree glissade grand jete, hyppään ilmaan ja lennän, olen kevyt ja samaan aikaan vahvempi kuin koskaan, enemmän läsnä kuin koskaan, enemmän minä kuin koskaan.

Kun astun hikisenä, ponnari niskaan valahtaneena, ripsiväri levinneenä ulos opiston ovesta, näen heidät heti: minun kolme tyttöäni. Halaan Esmeraldaa, suukotan Ruususta, rapsutan Ketunhäntää korvan takaa. Jotain lämmintä valahtaa sisälläni. Niin monta ihmettä yhden päivän aikana.

Hetkeä ennen nukahtamista tarraan lujasti kiinni Ruususeen ja valun uneen, lämpimään, upottavaan nesteeseen, jonka pinnan alla Ruususen hiukset tanssivat vesikasvien lailla Masqueradea.

Pärjään ja selviän

Tahmea aamu ei päästä tassuistaan, juon mustaa kahvia J`adore-mukistani ja haukottelen, raitiovaunussa nojaan päätäni sormenjälkien kirjailemaa ikkunaa vasten. Hypistelen muoviliuskaa laukussani kuin talismaania: se on hiipinyt kannoillani taas viime päivinä, tänäänkin. Irrotan otteeni liuskasta, on liian aikaista antaa periksi. Pärjää selviä pärjää, hoen mantraa huulet ajatusten mukana liikkuen, pärjää selviä pärjää.

Bussi numero neljäkymmentäkolme ajaa ohitse ennen kuin ehdin ulos raitiovaunusta. Aika pysähtyy, jähmetyn oviaukkoon. Minä myöhästyn. Dominopalikat kaatuvat yksi kerrallaan, heikoin lenkki pettää. Haparoin laukkuni taskuja. Enkelin siivet lepattavat ruokatorvessa, hörppään päälle väljähtynyttä Coca kolaa. Itkettää. Tihrustan bussien numeroita vettynein silmin, niiskautan ja kutistun aivan pieneksi taas. Pärjää selviä pärjää kaikuu heikosti jossain kaukana.

Luennoitsijan ilme on avoimen paheksuva. Puikkelehdin takariviin, nujerrettuna mutta ryhdikkäänä, näennäisen välinpitämättömänä. Luennoitsija tokaisee jotain läsnäolopakosta ja opiskeluorientaatiosta. Kohautan olkiani vierustoverin kysyvälle katseelle: sattuuhan sitä. Olen tekevinäni muistiinpanoja luentolehtiöön. Koko sivu täyttyy loitsurimpsusta: pärjää selviä pärjää selviä. Vahvat syövät heikot.

Illalla annan ahdistuksen valua hien mukana otsalle, niskaan, selkään. Nostan, liu`utan, ojennan, taivutan jalkani uuvuksiin, annan hyppyjen tuntua varpaissa asti. Hengitys tukkeutuu, mutten pysähdy, koko maailma liukuu musiikin rytmiin ja supistuu liikesarjan sisälle: tässä iskussa, tässä askeleessa olen turvassa.

Rojahdan salin lattialle. Jalat tärisevät, mutta sydän ei enää särise. Hengitän.

Pikku naisia

Kirpputorilla vilisee hameita, puseroita, kenkiä, koruja, Barbie-nukkeja, joiden Tähkäpään tukka on nyrhitty lyhyeksi, jonkun puhkirakastamia unileluja. Pikkusisko tarraa lapsen luottamuksella kädestäni, minä puristan ja Ronja hymyilee. "Ethän mene kauas", Ronja varmistaa ja minä vakuutan: en mene, en. Pengomme pöytiä, vaatekasoja, leluröykkiöitä: Pikatchu-avaimenperä kiinnittyy Ronjan Hello Kitty-laukkuun ja minun kahdenkymmenen sentin vuosikymmeneni kohtaa Ronjan vielä vajaan kymmenyksen.

Kotona Ronja lonksuttaa minun numeron neljäkymmentä kesäavokkaillani, takkuinen hiuslisäke tukkaan pinneillä kiinnitettynä. Hopeinen viidenkymmenen sentin käsilaukku heiluu, kurkkupastillit rapisevat. Hetken ajan näen Ronjan viiden, kymmenen vuoden kuluttua: sellaisenako kuin minä olen vai sellaisenako kuin Ronja. Ei äidin kaltaisena ainakaan, eihän. Annan Ronjan poseerata asustuksessaan kameralle, pikku nainen hymyilee leveää, jännittynyttä hymyä, sellaista, joka nousee kasvoille jonkun aivan uuden edessä. Salamavalon räpsähdettyä Ronja heittää kengät jaloistaan ja hyppää reppuselkään, onneksi, kiljuu hepalle lisää vauhtia - minun pieneni siinä vielä niin pienenä kuin kuuluukin.

Äiti soittaa. Ronja pakkaa laukkunsa, jättää uudet lelut isosiskon luokse. Ketunhäntä näyttää surulliselta, Ronja halaa sitä kaikkein pisimpään. Äiti odottaa jo terminaalissa tukka hapsottaen, liian iso neulepaita päällään. Hymyilee. Minä en näe hymyä, katson sen taakse. Äiti ei enää hymyile vaan irvistää, puristaa pakonomaista, lihaksia pakottavaa ystävällseksi aiottua elettä. Ronja juoksee äidin luo, vielä. Minä halaan väkinäisesti, Ronjaa lujasti, sanon hei hei ja nähdään, soita siskolle jooko.

Kun oikaisen kotimatkalla Kauppatorin läpi, oloni on kummallisen haikean helpottonut. Ihan hyvinhän se meni.

Kahdeksanvuotiaana

Pikkusisko nukkuu, nukkuu lapsen upottavaa, pohjatonta, tummansinistä unta. Kyyneleet ovat kuivuneet poskille, imeytyneet ajatuksiin ihon alle. Mistä Ronja uneksii, keiden hahmojen varjot piirtyvät hänen verkkokalvoilleen? Äidinkö, jonka ei tullut, isänkö, joka ei mennyt? Kahdeksanvuotiaana voi tietää, että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen, kahdeksanvuotiaana voi etsiä kartalta kaukaista paikkaa, joka välttäisi laskeuman.

Minä valvon, valvon niin kuin isosiskon kuuluu valvoa. Pieni käsi on ojentunut peiton alta, otan siitä kiinni ja silitän takkuista tukkaa. Kahdeksan vuotta sitten minä pitelin tuota pientä unista olentoa sylissäni, heijasin, tuuditin kunnes silmäluomet painuivat kiinni, itku vaimeni, hengitys sitoi meidät yhteen, pikkusiskon ja isosiskon. Minä valvoin, odotin, odotin, kukaan ei avannut ovea, kääntänyt avainta lukossa. Jääkaapissa oli puoli pulloa Coca colaa, kuivakaapissa keksejä, joiden parasta ennen -päiväys oli mennyt ohitse. Aaamulla, herätessäni koiranunesta, johon olin lopulta haksahtanut, Ronja katsoi minua suurin, kysyvin silmin, ei syyttäen, vaan ihmetellen, silmin, jotka olivat täynnä luottamusta, johon kukaan ei kyennyt vastaamaan.

Äiti soittaa: "Tuon Ronjan sinne illalla.” Äiti on vähän väsynyt, äidin pitää saada omaa aikaa. Ei oo kuule tää arki aina niin helppoo, sanoo äiti, kai sä nyt voit edes pari päivää siskos perään kattoo, ei pitäs olla liikaa vaadittu, on suakin kuule aikanaan yötä päivää hyssytetty. Voisit vähä arvostaa sitä mitä oon sunki eteen tehny.

Niin tuli Ronja ja Ronjan reppu, taskun sivussa kissanpennun kuva. Nälkäinen, likainen, itkuinen Ronja, juustovoileipiä, pillimehuja, Dove-saippuaa, ranskalaisia lettejä, pieni alaston lapsi keskellä minun opiskelijaelämääni, tenttikirjoja ja luentojen läsnäolopakkoja. Alaston lapsi anova ilme silmissään, ole sinä edes minulle, kun kukaan muu ei ole. Ja minä puran kassini, luentomuistiinpanot, eväsomenan, balettitossut, treenipyyhkeen, meikkipussin, lääkeliuskat, soitan tyttöystävälle ja tekstaan terapeutille, ei tänään en pääse enkä huomennakaan, ylihuomenna ehkä. Alaston lapsi saa vaatteet päälleen eikä ole enää alaston muuten kuin katseeltaan, jonka silmäluomet peittelevät uneen.