Arjen ärrä sorahtaa rumasti suussa ja koo tarttuu kiinni kitalakeen. Meleeratun harmaista päivistä on niin vaikea saada otetta: musta on musta ja valkoinen on valkoinen, mutta harmaassa on liian paljon sävyjä väriksi, joka ei oikeastaan edes ole väri.
Jos kysyisin, mitä arki on, vastaisitko: tasaisuutta, toistuvuutta, tuttuja ja turvallisia asioita, joiden menettämistä ei tarvitse pelätä, kaavoja, sääntöjä ja lakeja, jotka ovat olleet aikojen alusta ja tulevat aina olemaan. Vai vastaisitko niin kuin minä: kaiken sisäänsä kahmivaa pyörremyrskyn kitaa, hallitsematonta kaaosta, sateenkaaria ja salamoita yhtä aikaa, tapahtumia, jotka vain tapahtuvat ihmisille, jotka vain ottavat ne vastaan. Ajassa ennustamatonta reittiä eteenpäin - vai taaksepäinkö? - liikkuvaa asioiden ja ihmisten rykelmää, jossa uni ja valve sekoittuvat. Makaroonilaatikko ja ketsuppiveri, tiskiveden vaahto, valheet ja totuudet, aamukahvi ja aviorikokset, herääminen postilaatikon kotoisaan kolahdukseen, kun kukaan ei olekaan kotona - arjessa kaikki nuo pienet ja suuret, toistensa kanssa yhteensopimattomat ilmiöt laveeraantuvat erilaisten harmaan sävyjen epätasaisesti peittämäksi pinnaksi, jota pitkin minä valun vaaleanpunervana pisarana.
Jännitys on kaikille yhtä lailla uutta, mutta arki on minulle vieraampaa ja uudempaa kuin muille, jotka ovat eläneet yhdessä sen kanssa ikänsä. Minun elämääni arki on tullut vasta aikuisena siinä muodossa, missä siitä puhutaan naistenlehtien artikkeleissa, joissa otetaan kiirettä haltuun ja aikaa kiinni. Minä olen aina ollut joko kaikkein paras tai kaikkein huonoin, en koskaan mitään muuta normaalijakauman keskeltä, ja niin on ollut elämänikin.
Minussa on kuitenkin alkanut tapahtua kummallista keskiarvoistumista. Kurssiarvosanani ovat mitä keskinkertaisimpia, sairastan kaksi viiva kolme flunssaa vuodessa, mikron päällä nököttää paketti Ruispaloja ja bussikorttiini on ladattu kolmekymmentä opiskelijahintaista päivää. Olen alkanut myös yllättää itseäni ennen utopistisista tilanteista: syömästä halpamerkin suklaata täysin tyytyväisenä Ikean peittoon kääriytyneenä, hömppäkirjailijan uusinta ahmien; keittämästä kahvia kämppikselleni vain siitä ilosta, että saan selailla aamun Hesaria kahvin tippumista kuunnellen; taluttamasta Ketunhäntää koirapuistoon kumisaappaissa ja polvesta revenneisssä legginsseissä siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä, kun lapsiperheet ja reippaat eläkeläiset lähtevät ulkoilemaan. Kaikkein hämmästyttävimmän kummastuttavinta on, kuinka paljon olen alkanut pitää noista pienistä, tyynistä hetkistä: en vain sietää vaan pitää. Ehkä minun arkeni on alkanut muotoutua minun omaksi arjekseni, ei enää siksi kummalliseksi radio Novan ja poliisiautojen sireenien ulvonnan sekoitukseksi, jota se joskus oli.
Kun illalla istumme juomassa pussiteetä keittiön pöydän ääressä, minä, Esmeralda ja Ruusunen, Ketunhäntä pörheänä jaloissani, minut täyttää tyytyväisyys, jollaista en uskonut kykeneväni tuntea. Esmeralda kertoo tarinaa, jonka olen kuullut niin monta kertaa, että osaan sen ulkoa, Ruusunen nauraa kauniina minun kulahtaneessa Iines Ankka-yöpaidassani enkä minä yhtäkkiä haluakaan rikkoa tämän tavallistakin tavallisemman hetken arkista taikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti