Sairaanhoitaja pölyyntyneiden muistojen arkistosta istahtaa vastapäiselle penkille M-junassa. Edelliset elämät pyyhkäisevät hyökyaaltoina yli, vanhojen maailmojen kuvat välkkyvät verkkokalvolla. Avo-osasto ei pysty vastaamaan potilaan tarpeisiin... Psykiatrin konsultaatio... Siirretään potilas suljetulle osastolle... Tahdosta riippumaton tarkkailujakso... Hymyilen hoitajalle leveää hymyä. Hoitaja näyttää hämmästyneeltä, mutta silmissä vilahtaa: tuo nuori nainen tuossa vastapäätä on se pieni laiha huutava tyttö huoneen nurkassa kippurassa. Hymyilen entistä leveämmin. Miracles happen.
Ryhmä pieniä ihmeitä balettihameissaan ja Hello kitty-tossuissaan ryntää sisään, kun avaan oven. Khachaturianin Masquerade vuoraa salin jokaista nurkkaa myöten. Tervehdimme varpaita, pakenemme tulvaa tuoleille ja tulipaloa lattialle, laukkaamme, loikimme ja pyörimme. Plie-sarjaa sinnikkäästi läpi räpistelevät, huulta purevat pikkutytöt tuovat mieleen minut itseni: periksi ei anneta, perkele. Lopuksi riehumme Lady Gagan Poker facea: po-po-po-po-po-po-po-po-pokerfeis, huutavat lapset ja tanssivat kuin viimeistä päivää. Tuon enempää ei voi hetkessä olla läsnä, ajattelen ja hymy hiipii suupieliini.
Junassa rapistelen taas karjalanpiirakoita, kolanmakuisen pillimehun juon kävellessäni. Tanko, adagio, sautet, piquet, lopuksi tombe pas de bourree glissade grand jete, hyppään ilmaan ja lennän, olen kevyt ja samaan aikaan vahvempi kuin koskaan, enemmän läsnä kuin koskaan, enemmän minä kuin koskaan.
Kun astun hikisenä, ponnari niskaan valahtaneena, ripsiväri levinneenä ulos opiston ovesta, näen heidät heti: minun kolme tyttöäni. Halaan Esmeraldaa, suukotan Ruususta, rapsutan Ketunhäntää korvan takaa. Jotain lämmintä valahtaa sisälläni. Niin monta ihmettä yhden päivän aikana.
Hetkeä ennen nukahtamista tarraan lujasti kiinni Ruususeen ja valun uneen, lämpimään, upottavaan nesteeseen, jonka pinnan alla Ruususen hiukset tanssivat vesikasvien lailla Masqueradea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti