Tahmea aamu ei päästä tassuistaan, juon mustaa kahvia J`adore-mukistani ja haukottelen, raitiovaunussa nojaan päätäni sormenjälkien kirjailemaa ikkunaa vasten. Hypistelen muoviliuskaa laukussani kuin talismaania: se on hiipinyt kannoillani taas viime päivinä, tänäänkin. Irrotan otteeni liuskasta, on liian aikaista antaa periksi. Pärjää selviä pärjää, hoen mantraa huulet ajatusten mukana liikkuen, pärjää selviä pärjää.
Bussi numero neljäkymmentäkolme ajaa ohitse ennen kuin ehdin ulos raitiovaunusta. Aika pysähtyy, jähmetyn oviaukkoon. Minä myöhästyn. Dominopalikat kaatuvat yksi kerrallaan, heikoin lenkki pettää. Haparoin laukkuni taskuja. Enkelin siivet lepattavat ruokatorvessa, hörppään päälle väljähtynyttä Coca kolaa. Itkettää. Tihrustan bussien numeroita vettynein silmin, niiskautan ja kutistun aivan pieneksi taas. Pärjää selviä pärjää kaikuu heikosti jossain kaukana.
Luennoitsijan ilme on avoimen paheksuva. Puikkelehdin takariviin, nujerrettuna mutta ryhdikkäänä, näennäisen välinpitämättömänä. Luennoitsija tokaisee jotain läsnäolopakosta ja opiskeluorientaatiosta. Kohautan olkiani vierustoverin kysyvälle katseelle: sattuuhan sitä. Olen tekevinäni muistiinpanoja luentolehtiöön. Koko sivu täyttyy loitsurimpsusta: pärjää selviä pärjää selviä. Vahvat syövät heikot.
Illalla annan ahdistuksen valua hien mukana otsalle, niskaan, selkään. Nostan, liu`utan, ojennan, taivutan jalkani uuvuksiin, annan hyppyjen tuntua varpaissa asti. Hengitys tukkeutuu, mutten pysähdy, koko maailma liukuu musiikin rytmiin ja supistuu liikesarjan sisälle: tässä iskussa, tässä askeleessa olen turvassa.
Rojahdan salin lattialle. Jalat tärisevät, mutta sydän ei enää särise. Hengitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti