”Miltä se tuntuu?”, kysyy eräs äideistä, ”vai tuntuuko se miltään?” Minä olen hetken hiljaa. Tuntuuhan se, tuntuu siltä, ettei tunnu. ”Kovalta”, minä vastaan. ”Jonkun toisen elämältä. Aikasilmukalta.” Haistan taas tutun pelon, näen vanhojen haamujen hahmot salin nurkassa, hiljaa, kippuralla. Joku jossain huutaa, mutta tällä kertaa se en ole minä.
Äidit itkevät, joku lohduttaa toista, taputtaa olkapäälle. ”Olkaa olemassa älkääkä päästäkö irti”, minä lopetan, ”sairastaminen on helppoa, mutta paraneminen vaikeaa.” Ainoa isä katsoo minua avuttomana kuin pieni poika, oma lapsi on kadonnut, muuttunut joksikin muuksi. Onko se edes sama lapsi enää? Voiko siitä tulla sama lapsi enää? Minusta tuli, eri mutta sama.
Raitiovaunussa itken. En siksi, että jouduin kulkemaan pahojen asioiden läpi, vaan siksi, että sain astua hyviin asioihin. Kuinka moni kohtaa niin monta oikeaa ihmistä, osuu niin moniin oikeisiin paikkoihin. Minä olen onnellisten tähtien alla syntynyt, kaikesta huolimatta, saanut niin paljon, löytänyt niin paljon. En se välttämättä olisi ollut minä, se olisi voinut olla joku muu. Sokoksella vastaan tuleva tuttu tyttö voisi olla minä ja minä hän, yhtä lailla spagettia jaloista ja tyhjä katseesta. Miksi sinä jäit sinne? Mikset tullut mukaan? Tällä puolella on paljon mukavampaa, kivempaa, hauskempaa, uskothan, tällä puolen ei tarvitse itkeä yhtä paljon. Eikä olla itkemättä.
Luen pikkusiskolle iltasatua:
Prinsessa Päiväkorento kuuluu kuningassukuun, jossa prinsessan elämä kestää vain yhden päivän. Hyvin kaunis olento, kevyt kuin ilma, hentoinen kuin korento. Aamulla prinsessa Päiväkorento herää kotelossaan: sitten saapuu ilta, haihtuu hänen valtansa ja yhdellä siiveniskulla hän katoaa kiiltomatojen valaisemaan yöhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti