Kirpputorilla vilisee hameita, puseroita, kenkiä, koruja, Barbie-nukkeja, joiden Tähkäpään tukka on nyrhitty lyhyeksi, jonkun puhkirakastamia unileluja. Pikkusisko tarraa lapsen luottamuksella kädestäni, minä puristan ja Ronja hymyilee. "Ethän mene kauas", Ronja varmistaa ja minä vakuutan: en mene, en. Pengomme pöytiä, vaatekasoja, leluröykkiöitä: Pikatchu-avaimenperä kiinnittyy Ronjan Hello Kitty-laukkuun ja minun kahdenkymmenen sentin vuosikymmeneni kohtaa Ronjan vielä vajaan kymmenyksen.
Kotona Ronja lonksuttaa minun numeron neljäkymmentä kesäavokkaillani, takkuinen hiuslisäke tukkaan pinneillä kiinnitettynä. Hopeinen viidenkymmenen sentin käsilaukku heiluu, kurkkupastillit rapisevat. Hetken ajan näen Ronjan viiden, kymmenen vuoden kuluttua: sellaisenako kuin minä olen vai sellaisenako kuin Ronja. Ei äidin kaltaisena ainakaan, eihän. Annan Ronjan poseerata asustuksessaan kameralle, pikku nainen hymyilee leveää, jännittynyttä hymyä, sellaista, joka nousee kasvoille jonkun aivan uuden edessä. Salamavalon räpsähdettyä Ronja heittää kengät jaloistaan ja hyppää reppuselkään, onneksi, kiljuu hepalle lisää vauhtia - minun pieneni siinä vielä niin pienenä kuin kuuluukin.
Äiti soittaa. Ronja pakkaa laukkunsa, jättää uudet lelut isosiskon luokse. Ketunhäntä näyttää surulliselta, Ronja halaa sitä kaikkein pisimpään. Äiti odottaa jo terminaalissa tukka hapsottaen, liian iso neulepaita päällään. Hymyilee. Minä en näe hymyä, katson sen taakse. Äiti ei enää hymyile vaan irvistää, puristaa pakonomaista, lihaksia pakottavaa ystävällseksi aiottua elettä. Ronja juoksee äidin luo, vielä. Minä halaan väkinäisesti, Ronjaa lujasti, sanon hei hei ja nähdään, soita siskolle jooko.
Kun oikaisen kotimatkalla Kauppatorin läpi, oloni on kummallisen haikean helpottonut. Ihan hyvinhän se meni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti