Yy-kaa-koo, kaa-kaa-koo... Valssaamme lattian poikki tossut suhisten. Esmeralda liihottelee eteenpäin kevyen vaivattomasti, pienet muovitimantit puvun olkaimissa vilkkuen. Minua ilma ei kanna, haparoin askeleissani ja annan epävarmuuden rikkoa rytmin. Vaaleanpunainen hame, joka hulmahtelee niin kauniisti pirueteissa, näyttää yhtäkkiä typerältä peilikuvani päällä.
Pukuhuoneessa revin hameen päältäni ja rytistän sen mytyksi treenikassin pohjalle. Tiuskin vastauksia Esmeraldan hyvää tarkoittaviin kysymyksiin ja hörppään juomapullosta huuhdellakseni valkoiset enkelit, ensin yhden, sitten toisen, alas. Kiukku tulvahtaa ulos kateuden ja itsesäälin suolaamina kyyneleinä. Narisevan vanha ääni huutaa jostain kaukaa kadotetuista maailmoista: Huono! Hyödytön! Arvoton!, ja hetken ajan minä taas uskon sitä.
Kotona minä kieltäydyn katsomasta Ruususen huolesta suurin silmiin ja suljen huoneeni oven tiukasti kiinni. En halua, että Ruusunen näkee minut tällaisena, horkkaisena Lumikkina jäädytetyistä kyyneleistä rakennetussa arkussaan. Sille yhdelle ihmiselle, joka pitää minua kauniina, en halua olla ruma.
Itseviha on aivan oma lajinsa. Pitkästä aikaa tunnen sen kauhun, joka syntyy asioista, joita pitäisi tehdä ja asioista, joita ei tee. Kädet puristuvat nyrkkiin, varpaat kipristyvät, sormet hapuilevat jo hiuksia, joihin tarttua, ihoa, jota rikkoa, jotain, josta aloittaa. Se kova ja kylmä ja musta on taas minussa, sydän hakkaa ja seinät humisevat ja minä minä huudan, huudan apua kaikella sillä vastenmielisyydellä, joka yhdistää tämän hetken niin moneen, jo unohtuneeseen vanhaan hetkeen. Ei, se on minun sanani, ei.
Ruusunen tulee, silittää ja suutelee ja rakastaa kaiken pimeän pois, kuiskii hiljaa tyyniä, valkoisia sanoja korviini ja minä annan periksi, annan periksi elämälle ja rakkaudelle ja kauniille asioille, jotka ovat aivan liian arvokkaita menetettäviksi. Ruusunen katsoo minun ripsivärin suttaamia, itkun punaamia kasvojani niin kuin jotain hyvin kaunista katsotaan ja minä hymyilen aivan pienesti hyvin suurta hymyä.
En tiedä, kuinka kauan makasimme siinä, Ruusunen ja minä, tiukasti kiinni toisissamme: ehkä puoli tuntia, ehkä kolme, ehkä vain muutaman hassun minuutin. Koko tuona aikana Ruusunen ei päästänyt kädestäni irti.
Löysin myös blogisi hiljattain ja nyt vasta luin kaikki tekstit kokonaan läpi. Kirjoitat edelleen uskomattoman hyvin! Muutenkin vaikuttaisi siltä, että voit nyt jo paljon paremmin hetkellisistä itseinhokohtauksista huolimatta. Vai olenko ihan väärässä? Ihanaa myös, että sulla on joku, joka välittää! :)
VastaaPoista